Neljä haarukkaa keittoa, ja ruisleivän palainen. Silmissä sumenee mutta pitää jaksaa siivota. Miksi söinkään noin paljoa?

Monen päivän iloisuuden pakoittaminen näkyville vie voimansa. Huomasin sen kun tänään lähdin takaisin kotiani päin ja jo junassa tunsin väsymyksen raukaisevan minut. Bussilla sitten juna-asemalta kotiin, isäni kuulemma olisi hakenut mutta joi jo muutaman kaljan. Todellista taitoluistelua oli kävellä kaikkien niiden tavaroiden kanssa kotiin tuossa kaikessa jäässä. Kerran kaaduinkin mutta pelkkä sen myöntäminen sattuu, mikä vitun kömpelö minäkin olen! Niin painava että kaadun jäisellä pinnalla!

    Taisteluni pääsee kuitenkin päätökseen, ja pääsen kotiovelleni asti. Avaan sen ja nenääni tuulahtaa vahva viinan tuoksu joka leijailee ilmassa. Olen todella väsynyt. Löydän isäni humalatilassa katsomassa uutisia pelkissä boksereissa ja rikkinäisessä valkoisessa paidassa. Muuttolaatikoita on ympäri taloa, saamme uuden talomme avaimet huomenna. Samasta kaupungista se talo on, lähempänä keskustaa vain.

   Olen umpiväsynyt ja käyn hetkeksi sängylleni selaamaan puhelintani, sitten se tappelu ja huuto taas alkavat. Väitän jopa vastaan sillä olen yksinkertaisesti niin uupunut etten jaksa kuunnella sitä kaikkea, en vain jaksa. Tietenkin se tarkoittaa sitä, että minä haastan riitaa, minä olen väärässä hän huutaa vieressä, mutta oikeasti puhuu vain tosiasioita. Sillä eihän hän ole koskaan väärässä, ei koskaan sano mitään väärin, ei koskaan tee mitään väärin. Joka kerta se olen minä.

Lopulta luovutan, annan asian vain olla, sain kuulla valitusta tällä kertaa taas lähinnä siitä etten syö lihaa ja siksi olen huono ihminen. Että kyllästyn siihen rehujen syöntiin vielä. (Sanoo ihminen joka ei ikinä koske edes mihinkään vihreään).  Tietenkin saan kuulla myös siitä että jos kaikki tavarani eivät ole huomis aamuun mennessä pakattuna valmiiksi heittää hän ne suoraan roskiin. Pakkaamista en siis ollut vielä aloittanutkaan ja kello oli jotain puoli kahdeksan illasta. Tässä vaiheessa olin ollut kotonani alle kymmenen minuuttia. Vaikka sekä isäni että minä itse lannistin mieltäni siitä etten pysty, niin rupesin vain toimimaan. Siivosin, ja pakkasin kuin hulluna lähes viisi tuntia. Toisinaan kehoni alkoi tärisemään kun ei kestänyt enää, silti pian jatkoin. Nyt kaikki on tehty, jokaikinen roju ja roska on suuressa mustassa säkissä, vaatteet joita en enää käytä niin toisessa. Jonainen kaappi on tyhjä ja kaikki tavarani siististi eri pahvilaatikoissa. Kaapit on purettu, pöydät siistitty, seinät tyhjennetty ja verhotkin viikkasin jo laatikkoonsa. Enää ei tarvitse kuin viedä aamulla kaikki muutto autoon. Silti. Hemmetti silti minusta tuntuu etten tehnyt sitä tarpeeksi hyvin. Etten ole tarpeeksi hyvä. Kesken siivouksien nakertamani ruisleipä sekä aiempi muutama haarukallinen nuudelikeittoa tuntuvat pullistavan vatsaani joka silti jostain syystä murisee hiukab. Kenties ruokamäärää minkä sinne olen mättänyt? En tiedä mutta oloni on hirveä, enkä saa unta. Haluaisin avautua ja kertoa jostain henkilökohtaisesta asiasta mutta sanaa en saa suustani, käteni jähmettyvät kun pitäisi kirjoittaa jotain.

  Huomenna pitäisi jaksaa herätäkkin, muutto auto tulee yhdeksältä aamulla, ja kello on jo yli kolme. Olen uupuneempi kuin ikinä mutta uni ei vain silti tule.


Kuinka te olette voinneet? Millaisia isiä tai kenties äitejä teillä on? Vaikken omistanikaan hirveämmin ole selittänyt. Ehkä joku päivä selitänkin.

Mutta nyt, hyvää yötä.

Sanoman kautta vain pahempaan kaaokseen

     Makoilen hiljaa äitini luona, patjani on olohuoneessa ja makuuhuoneen puolelta kuuluu vielä rauhallisen tasaista kuorsausta.  En tiedä mikä olo minulla on, en ole varma päivästä, vaikka hetken mietittyäni totean että keskiviikko se taitaa olla. Oloni on uupunut reissusta jonka rakkaani luokse tein. Myönnän samalla se on levollisempi kuin pitkään aikaan,  oloni on siellä hyvä, mutta yksi asia uuvuttaa kuitenkin mieltäni.  Ristiriitaista eikö?

  Avauduin toissailtana kun olin vielä rakkaani luona. Onnekseni hänkin puhui hiukan tunteistaan. Saimme oikeastaan keskustelun aikaiseksi. Pitkään aikaan. Hän kertoi kuinka hänellä on joka päivä huono olo, joskus enemmän ja vähemmän kuten luonnollista. Aina vituttaakin ja sen takia tulee niitä huonompiakin päiviä. Hän yrittää sysätä kaiken ajattelunsa pelaamiseen. Kyllähän hän myöntää että se on kivaa muttei hän ihmeellisempiä nautintoja siitä kyllä saakkaan.  Tulee päiviä jolloin hän ei vastaa puhelimeen jos soitan, ja päiviä ettei viesteihinkään tule vastauksia ollenkaan, tai sitten todella kylmiä, kuten vain joo ja tavallista. Ja silloinkin puhe loppuu heti kuin mahdollista. Mutta hän sanoi ettei vain jaksa tehdä sellaisina päivinä mitään, paitsi pelata. Eihän hän kouluakaan ole käynnyt pidempään aikaan, saatikka töissä mutta vain vointinsa vuoksi. Yritetty on mutta siitä ei ole tullut mitään.
   Raukka vain hakkaa päivät pitkät virtuaalisia sotilaita kuoliaiksi ja yrittää unohtaa päänsä sisäiset vaivat jotka kasvavat päivä päibältä  ja vievät nuorta miestä enemmän syvyyksiin ja peliaddiktioon. Hän ei myönnä sitä mutta olen lähes varma että joki sen sorttinen hänellä on.  Sanoin olevani huolissani niin olenkin,  ja sanoin haluavani auttaa. Vastaus oli jotenkin arvattava: "ei kukaan voi auttaa minua. Kun en ole edes varma mikä minua vaivaa." Huokaisin syvään enkä osannut kuin halata. Sanoin että olen tässä ja kuuntelen aina kun hän haluaa kertoa jotain, sanoin että autan kun pystyn. Huoleni myllää sisälläni  ja mietin mitä voin tehdä. Mutta ei, vaikka huoleni on tappaakkin minut kuoliaaksi ei tämä ollut kuitenkaan asia mikä minua jäi vaivaamaan. Tästä minä olin lähinnä ylpeä.

    Oikeastaan olimme puhumutta lähes viimeviikon jos aikaa jonka vietin hänen kanssaan sunnuntaina ei lasketa. Äsken hän vastasi viesteihini useammalla sanalla. Kysyi kuulumisia ja hymiökin johonkin väliin luiskahti. Tätä ei ole tapahtunut useaan kuukauteen enkä voi olla hymyilemättä.

Tässä vaiheessa äitini heräsi unestaan, ja keskeytin kirjoitukseni. Oloni on uupunut kaikesta pirteydestä missä on pitänyt pysyä koko päivän ajan. Teimme myös sushia, ja söin aivan liikaa. Mutta äitini on valittanut siitä kuinka vähän syön joten pakotin vain sisälleni ne kuusi sushia. Olen vieläkin täynnä. Oloni on täynnä, niin henkiseeti kuin fyysisestikkin.

  Mutta se mistä minä hänelle puhuin, oli hiukan raskaampaa. Ja se mitä sain vastaukseksi oli murskata minut lähes kokonaan. Ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen sain suuni avattua, ja ei hemmetti se oli vaikeaa. Ponnistelin pieni asia kerrallaan ja mieleni taisteli kokoajan sitä vastaan puhuisinko vai en. Ja nyt kyllä tajuankin miksi. Se alkoi siitä kun näytin apealta, useamman "onko kaikki hyvin?" kysymyksen kuultuani sain vihdoin suuni raolleen. Pitkän tauon jälkeen aloin mutisemaan ja sain huulieni välistä suunilleen nämä sanat: "minusta tunuu että pelaaminen ja pelit ovat sinulle minua tärkeämpiä. Jos sinun pitäisi valita luopuisitko minusta vai peleistäsi luopuisit minusta. " Tästä seurasi paniikkikohtaus ja itkin hänen sylissään. Hän sanoi ettei minua tärkeämpää löydykkään, silitti ja piti minut siinä. Se auttoi ja minusta tuntui että hän pystyi auttamaan minua. Rauhoituin puoliksi hänen sylinsä takia ja puoliksi pakotin itseni huultapurren pois tärinästäni.
 Koska oloni oli silloin siis suht turvallinen yritin jatkaa keskustelua, vaikka se olikin todella vaikeaa. Selitib kuinka minulla on ollut viimeisen puolen vuoden aikana vaikeampaa kuin pitkään aikaan. Että olisin tarvinnut häntä. Ja pam, paniikki kohtaus kesken lauseen. Tärinää ja itkua, kun hiukan rauhoitun soperran itkuni kanssa kuinka usein olen halunnut tappaa itseni, ja yrittänytkin. Halua on oikeastaan joka viikko, yritystä ehkä kerran kuukaudessa, kuolemaan asti en ole vielä päässyt. Kerroin myös sen kuinka välillä olen yrittänyt soittaa hänelle koska olen halunnut hänet siihen, tarvinnut avuksi etten tekisi itselleni mitään. Tuon jälkeen kaikki hetkeksi jotenkin vain katosi tärinän valtaan ja henkeähaukkoen jouduin taas paniikin valtaan. Purin huultani luultavasti, mitä sen kivusta huomasin ja todellisuuden tajuni oli jossain vaikka olinkin oman kihlattuni sylissä. Silti kuulemma yllättävän nopeasti rauhoituin. Tällä kertaa odotin kunnes olin taas lähes kokonaan tyyni.

Kysymykset kuitenkin pomppivat vielä siksakkia mielessäni, sillä minulla ei ollut aavistustakaan mitä rakkaani siitä ajatteli kun sain vihdoin suuni avatuksi. Kysyin siitä hiukan epävarmana enkä heti saannut vastausta. Muutaman minuutin päästä korviini kuului lause "hyvä ettet ole tappanut vielä itseäsi" meinasin alkaa tärisemään jälleen mutta hillitsin itseni. Sitten hän kysyi miten olen sitä sitten yrittänyt? Kallio, veitset, terät, jäiset vesistöt selitykseni olivat jotenkin yksinkertaisia, ilman ihmeellisempää sielua. Sanoin että haluaisin mielummin todella verisen kuoleman. Mainitsin myös etten ollut tehnyt sitä hänen vuokseen, rakastin liikaa jotta voisin vain jättää hänet. Vastaukseksi sain silityksen päähäni ja pian kysymyksen joka ei tullut yllätyksenä. Hän kysyi että olinko yrittänyt juoda itseni hengiltä lauantai iltana. Sillä en ole kyllä ikinä ollut niin humalassa. Vastasin etten minä nyt kaverini syntymäpäivillä olisi voinnut tappaa itseäni. En voinnut kertoa koko totuutta. Ei se tietty ollut tarkoitukseni, mutta mielessä se ainakin kävi. Halusin unohtaa kaiken alkoholin avulla.

"Olet sanonut samat asiat monta kertaa aiemminkin" kuului myös yhdestä välistä. Tiedän kyllä ettei hän osaa oikein suhtautua asioihin, tai sanoa mitään jos avaudun mutta silti. Olen väkisin pitänyt tuskani piilossa puolenvuoden ajan ja kun se kaikki purkautuukin ulos toteaa hän että on kuullut kaiken tuon aiemminkin. Sen enempää hän ei enää sitten sanonutkaan. Enkä voi pakottaakkaan sanomaan, mutta kyllä minun on myönnettävä että se sattuu. Sattuu todella paljon kuulla omalta rakkaaltaan tuollaista. Enää en edes tiedä mitä minun kuuluisi tehdä, olla taas hiljaa, olla välittämättä ja antaa mennä vaan vai kenties tehdä jotain peruuttamatonta niin oma rakas mieheni osaisi uskoa etten hallitse mieltäni. Sen aika kai näyttää minkä valitsen.

  Myös sana rakastan sinua kuului tuon  iltaisen keskustelun aikana  useammin kuin pitkään aikaan, minun huuliltani tosin vain, vastaukseksi sain sen ettähän haluaisi vastata "samoin". Sitä ei kuitenkaan kuulu, ja yritän ymmärtää asian. Korvieni ohi kaikuu lause jossa rakkaani sanoo että se ei johdu minusta, tätä en kuitenkaan sisäistä vaan synkkä mieleni huutaa ja nauraa minulle. Enhän minä olekkaan rakkauden arvoinen.  Hän on liian hyvä minulle.

Anteeksi kun postauksesta tuli hirveän pitkä eikä kuviakaan näy koristamassa tätä sekasortoa. Ja oli ajassa rakkaani kanssa hyviäkin hetkiä. En oikeasti olisi varmaan elossa enää ilman sitä miestä.

Hyvää yötä lukijani ja kirjoituksiini  vahibgossa sekaantuneet.  Voikaa hyvin minä menen nukkumaan jos kerrankin saisin unta.

Näin muuten viimeyönä unta missä sain etukäteen hirmuisen siitepölyallergia vyöryn, olin ihan tukossa ja räässä. Sitten kuolin hapen puutteeseen ja heräsin hyvin hämmentyneenä.

I got a hangover

Päätä särkee, oksetus alkaa jo pikkuhiljaa olemaan poissa. Istun junassa ja koitan selvitä darrasta jääteen avulla. Eilistä en edes halua ajatella. Kuinka onnistuinkaan saamaan itseni siihen kuntoon.

 Kaverini siis täytti 20, saavuin juhlapaikalle jossain seitsemän aikaan. Katsoimme suomen peliä ja putousta ja aivan huomaamattani sitä alkoholia vain kului. En varmaan ole ikinä ollut niin humalassa, ja kyllä muutkin totesivat että olin aika pahassa kunnossa. Silmäni harottivat niin paljon etten kuulemma pystynyt katsomaan kunnolla ihmisiä. Kaikki pyöri, osa vittuili olostani, osa oli huolissaan. Yksi taisi jopa itkeä. Taisin nukahtaa jossain kymmenen maissa. En ole aivan varma mutta niin arvelisin. Onneksi oksensin oikeastaan kaiken ulos, niin päivän aikana syömäni asiat että alkoholin. Voiko tosiaan niin surkeaan tilanteeseen joutua vahingossa? Jaa.

   Vaikka jollain masokistisella tavalla se lähes sammumispisteeseen asti joutuminen tuntui yllättävän vapauttavalta, sanoisin kyllä että ei enää ikinä uudestaan. En vain tajua kuinka jotkut tekevät tuollaista joka viikonloppu?

    Ehkä minusta ei kuitenkaan ole tulossa mitään tenni känni ääliötä...

There's a hole in my sole

En olekkaan kirjoittanut taaskaan hetkeen. Enkä edes tiedä mistä se johtuu? Olen kuitenkin käynnyt bloggerin puolella lähes joka päivä mutta mitään en silti aikaan ole saannut aikaan.

 En oikein tiedä miltä minusta edes tuntuu, mitä minulle kuuluu? Eikai mitään. Tietenkin päällimmäisenä mieleeni tulee stressi koska numeroni vetelevät pohjanoteerausta, olin melkein koko viime ja sen edeltävän viikon poissa flunssan takia ja yhteishautkin ovat aivan nurkan takana. Jo pelkkä niiden ajattelu saa minut ajattelemaan etten pääse mihinkään kuitenkaan. Etten ole tarpeeksi hyvä. Ja tottahan se on.

 Minusta myös tuntuu että alan olemaan yhä etäisempi jokaisen  tuntemani kanssa, etenkin rakkaani ja tuomaksen, heidän kenestä välitän eniten. Olen myös pitänyt etäisyyttä blogistani jos niin voi sanoa ja jokainen tunteeni ja ajatukseni on vain vellonut pääni ihmeellisessä  maailmassa ympyrää, välillä hitaammin ja välillä nopeammin. Minusta tuntuu että olen taas sekoamisen partaalla eikä kukaan näe mitään, tai ainakaan sano siitä mitään vaikka huomaisikin.

                           Olen lihonnutkin.

Juna vilisee eteenpäin, mutta minä pysyn paikoillani.

Istun junassa ja katson lähes mustaa taivasta. Olen matkalla lapsuuteni kaverin synttäreille mutten ole enää haluaisinko edes mennä sinne. Vatsani möyryää epämielyttävästi ja sen tyhjyys tuntuu pienenä kipuna. Mietin miten ihmeessä vatsani tuntuu niin tyhjältä, olenhan minä syönnyt tänään lähemmäs kymmenen ranskalaista! Lause kuulostaa hiukan hölmöltä aivoilleni, eihän sen pitäisi oikeasti olla niin paljon, eihän? Kuitenkin tuntuu että melkein viiden tunnin jälkeen kalorit pomppivat mahassani ja pienen kivun on pakko johtua siitä kuinka täydeksi siitä kaikesta ruuasta tulin.

  Tiedän itsekkin kuulostavani hiukan epätodenmukaiselta, mutta ajatukset ovat päässäni todempia kuin koskaan.  En halua syödä tänään enää mitään, sillä joudun kuitenkin syömään taas liikaa viikonloppuna. Käytän tekosyynä syömisvammailujeni piilottamista ja ahdan sisääni ruokaa aivan yli rajojeni. Aiemmin poikaystäväni sanoma lause "ei se vatsassa näläntunteen tuntuminen kestä kuin viikon, sitten siihen tottuu taas. Jos siis aloitat sen pelleilyn jälleen" häpeän sitä kuinka tunnen nälkää ensimmäistä kertaa ainakin kahteen vuoteen taas! Se ahdistaa minua ja kaikki ajattelevat että voin hyvin. IHAN KAIKKI!

   Suutani en osaa aukaista, en rannettani viiltää. Molempia tarvitsisin jälkimmäistä  vain enemmän.

Vaivun pieneen epätoivoon ja sitäkin suurempaan ahdistukseen, sentään koeviikko meni jo ohi.

En oikein tiedä mitä enää sanoa, toivottavasti teillä edes tällä kertaa menisi vähän paremmin,

Kylmät ilmat ja pakkanen eivät vain herätä minua horroksesta. Auttakaa.

Stressi pakkautuu päähän, kokeita, kokeita ja kokeita. Kolme kirjoitus työtä tehtävänä, kaksi äidinkielestä ja yksi uskonnosta. Yhteishaku päivä möllöttää joka päivä vain lähempänä ja tuntuu etten pääse tästä yli. Tällä hetkellä todistuksessa näkyy kaksi vitoista, kutoisia, seiskoja, kaseja ja taitaa siellä pari ysiäkin olla. Keskiarvo näyttää 6.9 pakko saada se seitsemän puolelle! Pääniräjähtää, masennus karkaa käsistä, migreenit ovat tulleet takaisin enkä jaksa edes sängystä nousta. Hyvä että jaksan koulupäivän olla paikalla ja olen aivan uupunut. Voiko tosiaan masennus ja stressi sekä univajeet viedä niin paljon mehujasi?

  Kaukana ajatuksissani haaveilen pääkaupunkiseudusta jonne sydämmeni halajaa, mutta keskiarvollani ja numeroillani en tule pääsemään sinne edes unelmissani. En ole edes katsonut itselleni ammattikouluja, en yksinkertaisesti ole jaksanut. Ja minunkun piti panostaa koulunkäyntiin.

  Pakkanen kipristää poskiani ja tärisen hiukan kylmästä. Lumi kiiltää tummaa taivasta vasten ja katselen muutamaa yksittäistä tähteä taivaalla. Puhallan turhautumistani filtterin läpi ja salaa kadun joka henkäyksellä. Haen kotini lähellä olevasta kaupasti itselleni energiajuoman, minun on pakko lukea siihen pirun kokeeseen! Jaksan puolituntia ja olen aivan puhki. Hiljaa mielessäni toivon tuon kaiken vain loppuvan, tarvitsen kuukauden tauon elämästä. Tarvitsen aikaa selvittää ajatukseni syvimmätkin ongelmat. Miksi valehtelen, kohteliaisuudetkin vain sattuvat minuun pienen hymyn jälkeen. Miksi pieni mieleni haluaa taas vain kadota synkkyyden kaivoon ja kuolla? Miksi juuri nyt?

Mutta apua..ei sitä en halua. En jaksa kolmatta kertaa enää painua  sairaalan epämukaviin peteihin, katsoa  kaikki päivät  vaaleiita käytäviä ja kestää viittä ruokailua päivässä. Eikä minua varmaan edes otettaisi sinne, sillä heille minähän olen jo täysin hyvässä kunnossa. Kuten muillekkin. Kertokaa rakkaar missä vaiheessa opin valehtelemaan niin hyvin huonosta olostani? Jopa niille rakkaimmilleni..

Take me back, home

Viikonpäivät ovat taas kuluneet turhankin nopeasti, kerrankin ei tunnu jumittuvansa päiviin. Hetkittäin olin onnellinen ja hetkessä se kaikki oli taas ohi. Rakkaani oli siis käymässä luonani, asuimme luonani viikon täysin kahdestaan joten aikaa  tänne ei tuntunut riittävän, saatika uskallusta.

Voisin sanoa viikon menneen hyvin, mutta huonoakin tapahtui. On pelottavaa kuinka vähän enää uskallankaan puhua hänen kanssaan, olemme sentään kihloissa. Ja silti ajatukseni huutavat sille etten halua satuttaa häntä enää yhtään enempää, meinaan alkaa puhumaan ja ei. Sanat lukittuvat kurkkuuni ja hymy palaa kasvoilleni. Kaikki onkin hyvin. Pärjäsin kuitenkin koko viikon vain yhdellä paniikkikohtauksella ja ajoittaisilla mutta päivittäisillä ajatuksieni säröillä.

Tarvitsen juuri hänet viereeni mutta olen liian särkynyt kenellekkään. Tuo lause sopii minulle turhankin hyvin. Joka päivä syömisieni takana tunnen inhottavan tunteen sisälläni sillä huomaan lihonneeni, jokainen kilo valuu sisälleni tulematta enää ulos, ajoittain sanon siitä sanan tai parin, hän ei sano mitään vastaan. Sanoo että olen hyvä sellaisena kun olen seuraavaksi silti puhummekin siitä miten pystyisin pahentamaan syömistäni entisestään! Oloni on hirveä haluan oksentaa, mutta ei jatkan eteenpäin ja syön vielä hiukan jotta hänkin söisi. Jos pystyn itkua pidätellen syömään liikaa itselleni pitää minun pystyä olemaan ilman ruokaakin. Se on helpompaa eikö?

Muutaman kerran puheet ajautuvat viiltelyynkin, katson vaisuna kättäni jota koristavat ihoa hiukan vaaleammat sekä vaaleanpunaiset arvet. Haluaisin hakea kaappini kätköistä vain partakoneen teräni viiltää syvän haavan ja saada kipuni takaisin, katoan ilman arpiani enkä tunne olevani ollenkaan enää itseni, ja se pelottaa minua. Tarvitsen sen kaiken takaisin. Mietin sitä jopa enemmän kuin ruokaa, joka minuutti, tunti, sekuntti. Janoan  haavoja vanhojeni päälle, en halua kadota niiden mukana.

Nyt istun vain kotonanii, hänen tuoksunsa leijailee ilmassa  ja kaipaan hyviä hetkiämme, sain istua sohvalla hänen sylissään ja hän silittii rauhallisesti päätäni ja luki lasten satuja, oloni oli hetken turvallinen  ja pystyin nukahtamaan hänen syleilyynsä. Silti en osaa uskoa että minua rakastettaisiin, kipuni estää onneni kanssasi,  estää hyvän suhteen. Mutta hetkiä meillä on.. Hetkiä joina saat äänet päässäni hiljenemään ja oloni turvalliseksi. Miten kestätkään minua, kiitos silti siitä kai.