Neljä haarukkaa keittoa, ja ruisleivän palainen. Silmissä sumenee mutta pitää jaksaa siivota. Miksi söinkään noin paljoa?

Monen päivän iloisuuden pakoittaminen näkyville vie voimansa. Huomasin sen kun tänään lähdin takaisin kotiani päin ja jo junassa tunsin väsymyksen raukaisevan minut. Bussilla sitten juna-asemalta kotiin, isäni kuulemma olisi hakenut mutta joi jo muutaman kaljan. Todellista taitoluistelua oli kävellä kaikkien niiden tavaroiden kanssa kotiin tuossa kaikessa jäässä. Kerran kaaduinkin mutta pelkkä sen myöntäminen sattuu, mikä vitun kömpelö minäkin olen! Niin painava että kaadun jäisellä pinnalla!

    Taisteluni pääsee kuitenkin päätökseen, ja pääsen kotiovelleni asti. Avaan sen ja nenääni tuulahtaa vahva viinan tuoksu joka leijailee ilmassa. Olen todella väsynyt. Löydän isäni humalatilassa katsomassa uutisia pelkissä boksereissa ja rikkinäisessä valkoisessa paidassa. Muuttolaatikoita on ympäri taloa, saamme uuden talomme avaimet huomenna. Samasta kaupungista se talo on, lähempänä keskustaa vain.

   Olen umpiväsynyt ja käyn hetkeksi sängylleni selaamaan puhelintani, sitten se tappelu ja huuto taas alkavat. Väitän jopa vastaan sillä olen yksinkertaisesti niin uupunut etten jaksa kuunnella sitä kaikkea, en vain jaksa. Tietenkin se tarkoittaa sitä, että minä haastan riitaa, minä olen väärässä hän huutaa vieressä, mutta oikeasti puhuu vain tosiasioita. Sillä eihän hän ole koskaan väärässä, ei koskaan sano mitään väärin, ei koskaan tee mitään väärin. Joka kerta se olen minä.

Lopulta luovutan, annan asian vain olla, sain kuulla valitusta tällä kertaa taas lähinnä siitä etten syö lihaa ja siksi olen huono ihminen. Että kyllästyn siihen rehujen syöntiin vielä. (Sanoo ihminen joka ei ikinä koske edes mihinkään vihreään).  Tietenkin saan kuulla myös siitä että jos kaikki tavarani eivät ole huomis aamuun mennessä pakattuna valmiiksi heittää hän ne suoraan roskiin. Pakkaamista en siis ollut vielä aloittanutkaan ja kello oli jotain puoli kahdeksan illasta. Tässä vaiheessa olin ollut kotonani alle kymmenen minuuttia. Vaikka sekä isäni että minä itse lannistin mieltäni siitä etten pysty, niin rupesin vain toimimaan. Siivosin, ja pakkasin kuin hulluna lähes viisi tuntia. Toisinaan kehoni alkoi tärisemään kun ei kestänyt enää, silti pian jatkoin. Nyt kaikki on tehty, jokaikinen roju ja roska on suuressa mustassa säkissä, vaatteet joita en enää käytä niin toisessa. Jonainen kaappi on tyhjä ja kaikki tavarani siististi eri pahvilaatikoissa. Kaapit on purettu, pöydät siistitty, seinät tyhjennetty ja verhotkin viikkasin jo laatikkoonsa. Enää ei tarvitse kuin viedä aamulla kaikki muutto autoon. Silti. Hemmetti silti minusta tuntuu etten tehnyt sitä tarpeeksi hyvin. Etten ole tarpeeksi hyvä. Kesken siivouksien nakertamani ruisleipä sekä aiempi muutama haarukallinen nuudelikeittoa tuntuvat pullistavan vatsaani joka silti jostain syystä murisee hiukab. Kenties ruokamäärää minkä sinne olen mättänyt? En tiedä mutta oloni on hirveä, enkä saa unta. Haluaisin avautua ja kertoa jostain henkilökohtaisesta asiasta mutta sanaa en saa suustani, käteni jähmettyvät kun pitäisi kirjoittaa jotain.

  Huomenna pitäisi jaksaa herätäkkin, muutto auto tulee yhdeksältä aamulla, ja kello on jo yli kolme. Olen uupuneempi kuin ikinä mutta uni ei vain silti tule.


Kuinka te olette voinneet? Millaisia isiä tai kenties äitejä teillä on? Vaikken omistanikaan hirveämmin ole selittänyt. Ehkä joku päivä selitänkin.

Mutta nyt, hyvää yötä.