Kaksi pasteijaa ja pieni viipale pizzaa vellovat mahassani. Miettikää pizzaa! Mieleni huutaa kuinka paljon munariisipasteijan kaloreista tulisikaan, puhumattakaan pizzasta. Se ei todellakaan ole sen arvoista, ja pieni tyttö sisälläni itkee epäonnistumistani ja huutaa raivostaan. Minua pelottaa se mitä olen syönnyt ja tuntuu etten pian kestä enää.
Olen vähän aikaan yrittänyt syödä hieman normaalimmin, mutta tietenkään se ei ole onnistunut. Viikon olen yrittänyt, joinain päivinä onnistunut paremmin, toisina huonomnin. Tämä päivä on viimeiseni, en jaksa enää yrittää ja tuntuu kuin olisin lihonnut entisestään ja vihaan itseäni enemmän.
Parina päivänä olen oksentanut, tunnen pahan olon sisälläni kun halaan pönttöä ja alan tuntemaan sen jo luonnolliseksi ettei kehoni kestä kaikkea sitä ruokaa, oksennan ja pakotan itse kaiken ulos mahastani. En minä ennen ole oksennellut..mitä minulle on tapahtumassa...?
Pakkanen menee muutamassa minuutissani vartaloni läpi kun kävelen bussilta kotiin. Kehoni värisee kylmästä. Sinä hetkenä päätin että minun pitää jatkaa syömättämyyttä. Mahalaukkuni tuntuu venyvän ja vatsa sen mukana. Oikeasti normaalisti syöminen on onnistunut vain muutamana päivänä, silloinkin yleensä olen oksentanut ja katunut jokaista suupalaani illasta. Totesin etten kestä enää, ja se on ottamasta minusta jälleen valtaa. Minun on pakko laihtua.
Jalkani ovat todella kipeät ja kävelenkin hyvin vaivalloisesti. Käsiini sattuu hiukan puutumisesta ja ääneni lähtee pois. Mutta kyllä se oli sen arvoista. Ja se väsymys en halua edes kuvailla.
Kyllä olin sunnuntaina bring me the horizonin keikalla. Valvoin koko viikonlopun jännityksestä, hytisin kylmästä, ahdistuin niistä kaikista ihmisistä, pompin itseni hikiseksi niiden kaikkien edessä. Riehuin. Meinasin pyörtyä, ja melkein oksensin. Olin poikaystäväni kotona vasta puoli kahden aikaan yöllä, uupuneempana kuin pitkään aikaan. Häpeän sitä kuinka olisi pitänyt jaksaa se paremmin..MUTTA se oli sen arvoista. Todellakin oli. Kiitos paljon pienestä vilauksesta elämän halua bmth. Ja anteeksi niille jotka eivät tästä pidä, kyseinen bändi on kuitenkin ollut pelastamassa elämääni musiikillaan. Todella kiitos.
Älä lopeta yrittämistä. Normaalisyöminen kuulostaa kaukaiselta ja on vaikeaa - pelkästään yrittäminenkin ottaa minullakin koville. Mutta jos antaa periksi, ei ikinä voi onnistua. Pienin valinnoin voi muuttaa käyttäytymistään normaalimpaan, terveempään. Eivät tavalliset ihmiset ahdistu päivittäisistä ruokailuistaan, vaikka söisivät vähän enemmänkin. Se kuulostaa meistä kaukaiselle. Mutta jos tavalliset ihmiset pitävät painonsa normaalilla ruokavaliolla, miten on mahdollista että ne, jotka syövät yrityksistään huolimatta suosituksia paljon vähemmän, lihoisivat? Uskalletaan yrittää. Ainakin oma sairas mieleni kuiskailee, että vaa'an luvun noustessa on laihdutus aina takaporttina. Lihomista ei voi kuitenkaan tietää etukäteen.
VastaaPoistaVoimia. Minulla on hyvin samankaltaisia ajatuksia kanssasi syömistouhujen suhteen.
M
Samalla on hyvin hämmentävää ja surullista että joku muukin tietää nämä ajatukset. Mutta samalla taas tiedän kuinka monilla niitä onkaan. Liian monilla. Tietenkin toivoo että kaikki ne ajatukset olisivat vain itsellään eikä muiden tarvitsisi ajatella samoin.
PoistaMutta luovuttaminen ajatuksilleen tuntuu vain niin helpolta, se on sitä aidan alittamista kun yrittäminen tuntuu liian vaikealta ja tuntuu vain että ei jaksa enää yrittää. Ehkä ne paremmat päivätr koittavat vielä tulevaisuudessa.
Kiitos kommentistasi ja voimia sinullekkin, toivoisin todella että sinullakin menisi paremmin. Mutta vaikeinakin aikoina pitää vain yrittää jaksaa jatkaa. Se menee vielä paremmaksi.