Tiedätkö sen tunteen kun hymy jämähtää kasvoillesi ja vaikka kuinka yrität itkeä niin et pysty kuin hymyilemään?

Tuntuu kuin hymy olisi viilletty kasvoilleni, jäätynyt ja jämähtynyt siihen. Enkä saa sitä pois , vaikka  se hymy kuinka sattuukaan..

   Tiedän että luultavasti koko netti on täynnä sitä kuinka feikki hymyillään. Mutta oikeastaan se on niin erillaista kun sen oikeasti kokee. Kun se ei olekkaan enää vain pahana päivänä vanhemmille ja kavereille pientä mieliskelyä. Vaan kun se on sitä, ettet oikeasti saa itseäsi tarpeeksi hereille että voisit kertoa pahasta olostasi. Kun yrität sanoa niin se järjettömän kokoinen tiilimuuri tulee eteesi etkä saa sanaa suustasi ja hymy kasvoillasi pysyy.

  Se että olen kertomatta vanhemmille tai kenellekkään aikuisille ei ole mitenkään vaikeaa. Sillä en kertoisi heille muutenkaan. Kavereillekkaan kertomatta jättäminen ei oikeastaan tunnu pahalta. Heillä on omat ongelmansa ja satun yleensä muutenkin puhumaan vain kasvotusten. Eikä se haittaakkaan minua.

  Mutta se etten saa sanaa sanottua edes rakkaalleni. Tuntuu vain kun pakkaset olisivat jumittaneet kasvoilleni sen hymyn. Aina välillä muuriin tulee pieniä halkeamia, se meinaa sortua ja yritän kertoa. Sanoa että minulla on paha olla, ja että tarvitsen sinua. Mutta sitten aivan yllättäen muuri paikataan enkä saa sanaa sanotuksi. Päädyn taas vain hymyilemään ja kysymään mitä hän tekee? Kertomaan kuinka minun tekee mieli kahvia, vaikka kymmenen minuuttia sitten juuri itkin kaiken itsestäni irti.

      Tunnen ahdistavan palan kurkussani. Haluan kertoa..mutta samalla en enää pysty. Olen satuttanut häntä jo liikaa kun minua on sattunut ja olen näyttänyt sen. Hän on itkenyt sen takia, ja hän ei todellakaan itke usein. En halua hänen enää koskaan itkevän takiani niin.

  Hänellä sattuu olemaan pahempi päivä, sanoo ettei kestä katsoa itseään kun webbasimme ja lopettaa puhelun. Emme sen jälkeen puhu kuin viesteillä pari päivää. Sitten hän vihdoin tänään soittaa, sanoo ettei oikein ole puhe tuulella ja sanoo että pitää mennä vessaan. Sulkee puhelun. Puhumme taas viestein.
Sanon että toivon viikon lopusta tulevan hauska, hän sanoo ettei odota mitään joten ei ainakaan voi pettyä. Pelkään että olen tehnyt jotain väärin, että olemme oikeasti erkaantunemassa kauemmas toisistamme. Mutten saa sanaa suustani. Ja jopa hän ajattelee että voin jo paremmin.

    Mitä voinkaan tehdä? Tuntuu etten kestä enää ja pari kertaa olen jo ollut aivan rajalla ettei kaikki taas katoaisi. Ihan kaikki. Auttakaa joku ja kertokaa...mitä teen asian kanssa?