....

     Minua hävettää kun kirjoitan sekavasti. Hävettää kun kirjoitan niin paljon. Siitä vaan innostuu kun sen alottaa. En voi sille mitään pidän kirjoittamisesta. En vain osaa sitä, en tee täydellistä, kaunista , kirjoitusvirheetöntä tekstiä. Hävettää. Ja tuntuu ettei ketään oikeastaan kiinnostakkaan.


     Huomenna olisi lähtö helsinkiin heti koulun loputtua neljältä. Tavallaan odotan sitä, saan ikäväni pois taas hetkeksi, kunnes se palaa taas takaisin puolta pahempana. Toivon kaiken menevän hyvin. Minulla on kuitenkin niin epäsosiaalinen olo etten osaa odottaa sitä samalla tavalla innostuneena kuin yleensä. Pilaan taas kuitenkin vain kaiken. Pilaan aina kaiken.

       Oloni vain on ollut todella uupunut koko viikon ajan. En jaksaisi tehdä mitään. En jaksaisi edes hymyillä, en mennä kouluun. En mitään. En jaksa juuri nyt edes muutamaa kaveriani. Eilenkin tuomaksen kanssa olo tuntui jotenkin todella vaivaiselta. Vaikka yleensä meillä riittää kaikkea syvällistä juttua tai on muuten vain hauskaa. Hän on kuitenkin läheisin ystävä mitä minulla tulee koskaan olemaan. Eilen se ei vain tuntunut oikein miltään. Se ei johdu hänestä. En vain jakaa mitään juuri nyt. En ketään.

   Tarvitsisin jonkun viikon loman itselleni, ilman miinkäänlaista sosiaalista kontaktia. Ei tarvitsisi tehdä mitään. Saisi olla vain yksin. Kokonaan yksin. Levätä ja katsoa korkeintaan jotain hyviä elokuvia. Miettiä asioita rauhassa. Ja oikeasti levätä tästä mielen ja masennuksen sekä stressin tuomasta uupumuksesta. Mutta ei minun on pakko jaksaa. Ehkä se lenkki auttaa edes hiukan. Saan olla vaikka muutaman tunnin vain yksin. Miettiä, hölkätä, kävellä ja mikä parasta juosta. Teen tänään pitkän lenkin. Sen minä päätin. Ensin menen kotiin. Pakkaan ja sitten vain lähden. Kyllä kiitos.

                                          Ehkä se menee paremmaksi kun pääsen hänen syleilyynsä taas.

Ruuan puolelta tänään on mennyt hyvin. Olen juonnut kaksi kuppia kahvia ja syönnyt yhden palan yli puolikkaan mandariinin. Loput annoin kavereilleni. En ajatellut syödä tänään paljoa. Ja toivon että ajatukseni pysyy iltaan asti. En jaksa edes syödä tässä mielentilassa. En jaksa oikein mitään.

   Olen myös hiukan ylpeä itsestäni. Ostin kavereilleni koulussa suklaata ja cookiesseja. Mutten syönnyt kumpaakaan yhtään, pientä palaistakaan. Sain siinä pidettyä itseni kontrollissa. En syönnyt mitään makeaa, vaikka tiesin että pidän molemmista. Ne eivät ole sen läskiyden arvoisia, ei niiden kaloreiden arvoisia. Olen tarpeeksi iso jo muutenkin. Ja pystyin sanomaan ei. Minä tosiaan pystyin siihen.

Minua häiritsee muuten kun puhun täällä niin paljon kavereistani loppujen lopuksi. Koska tuntuu että itse ainakin kuvittelisin tekstieni perusteella niitä olevan paljon. Että olisin suosittu. Mutta hah ei käy lähelläkään. Olen osa koulumme pientä hylkiö joukkoa, jota luultavasti kaikki vihaavat. Kaverini selvästi voi laskea sormilla sillä niitä ei ole paljoa. Yksi täysi-ikäinen ja loput ovat koulusta, meitä on sen täysi-ikäisen lisäksi sellainen kolmen ihmisen porukka. Eli minä ja kaksi muuta. Ja vain toinen heistä on minulle oikeasti tärkeä, eli tuomas. Sitten koulussani on kolme sellaista tuttua, joita en oikein osaa sanoa edes kavereikseni. He vain ovat ihmisiä joiden kanssa tulen toimeen. Ja tietenkin kihlattuni.

   Mutta olen kuitenkin todella onnekas. Liian onnekas tälläiseksi paskaksi mikä olen. Yksi läheinen ystävä, kihlattu ja muutama kaveri. En minä sellaista ansaitse, mietinkin välillä miten he kestävät minua. Kiitos kuitenkin kun olette siinä. Ilman teitä en olisi mitään. Kiitos.

    Tämä oli taas tälläinen avautuminen. Illalla kirjoitan ehkä vielä pienesti syömisistäni jos syön mitään, tai sitten jätän sen huomiselle.