Ajatuksiani sattuu yhä enemmän se tosiasia ettei meillä ole vaakaa. En voi olla varma painostani ja tuntuu että se tursuaa päivä päivältä isommaksi. Jos minulla olisi rahaa niin ostaisin sen itse, mutta mistä joku yhdeksäsluokkalainen saisi tarpeeksi rahaa sitä varten. Mainitsen siitä jälleen kerran isälleni, mutta sitä ei vieläkään tule. Minusta tuntuu että hän alkaa epäilemään kun jankkaan siitä niin paljon. Mutta minun on pakko saada se! Itken öitä kun en tiedä painoani. Kun en saa tarpeeksi otetta siitä kontrollista, kun tuntuu että jokainen haukku suurentaa minua kilon.
Minun on pakko saada keho hallintaani taas.
Tiedän että paastoaminen on huonosta, mutta minun on pakko viettää ensiviikko säästölinjalla, syödä mahdollisimman vähän. Ja silloinkin vain hedelmiä. Näen rakkaani taas viikonloppuna, ja pitkästä aikaa odotan sitä että näen hänet. Minun on kuitenkin pakko näyttää silloin hyvältä. Ei mitään inhottavasti pömpöttävää vatsaa vain sileä ja tasainen. Minun pitää saada näytettyä hänelle että pystyn siihen. Minusta tulee vielä se pieni tyttöystävä. En kestä olla meistä kahdesta se isompi, en vain kestä. Kyllä hän siis on pidempi, mutta myös laihempi.
Oloni on kauhea, sillä hän on pikkuhiljaa parantumassa anoreksiasta, kun minä olen vajoamassa sen maailmaan uudestaan, syvemmälle kuin viimeksi. En kuitenkaan ole tarpeeksi laiha anoreetikoksi, en ole tarpeeksi hyvä siihen enää. En tarpeeksi hyvä hänelle..ja se sattuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti