En varmaan tästäkään postauksesta kovin pitkää tee, mutta halusin lähinnä ilmoittaa olevani elossa, ainakin jotenkuten.
Eilen satoi ensimmäisen kerran lunta. Aamu oli huurteinen ja kylmä mutta päivän aikaa se pieni huurre suli pois. Tänään on lähinnä ollut räntä keli, enkä pidä sellaisesta lainkaan. Muutenkin kauheat paineet ulkonäöstä, mutta tuollaisella kelillä en edes voi yrittää näyttää hyvältä. Ja minulla on jo pitkän aikaa ollut kylmempi kausi fyysisesti, miten tulen kestämään talven läpi?
Olen aina vihannut talvea, kylmää ja kirkasta. Missä vain olet, sinut kyllä huomataan. Ja joulu, se ei todellakaan ole minua varten. En pidä. En sitten yhtään. Viimeisin joulu minkä muistan, oli aivan kauhea. Ja siitäkin on jo kaksi vuotta. Onneksi emme ole kahteen vuoteen pitäneetkään joulua. En halua kokea sitä uudelleen enää ikinä.
Joulumusiikki soi joka puolella, joka paikassa kuuli kuinka ihanaa kun joulu on taas täällä. Ja kaikilla on hyvä olla. Ja paskat minä ajattelin ja oloni oli aivan paska. Minua lähinnä nauratti viettää joulua ihmisen kanssa jota sillä hetkellä vihasin. Ja joka vihasi minua vielä puolet enemmän. Toisaalta ei minulla silloin ollut edes ketään jonka luokse olisin voinnut mennä. Olin niihin aikoihin kaikista pahiten masennuksen alamailmoissa.
Jouluaattona en syönnyt mitään, ja oloni oli todella huono. Illalla isäni haukkui minut humalassa veljieni edessä, itkin vain ja lukittauduin loppuillaksi vessaan. Sain siellä useamman paniikkikohtauksen. Sinä iltana viiltelin ja oloni tuntui turhalta. Eikä kukaan sanonut toisinkaan. Muistan että olin todella ahdistunut niinä päivinä. Seuraavana aamuna meidän piti matkustaa helsinkiin siskojeni luokse. En sinä aamuna edes yrittänyt esittää pirteää. Menin suihkuun noin tuntia ennen lähtöämme, ja viiltelin itseäni todella paljon siinä vaiheesa, syviä viiltoja joista enää jäljellä on vaaleita arpia. Muistan että yritin pidätellä sitä että pyörtyisin. Yritin todella paljon. Muistan kun näin kaiken todella sumeana. Shampoo paketti liuskahti kädestäni yritin hoiperrella sitä kun silmissäni sumeni lopullisesti. Ja kumps makoilin vessan maton päällä pyörtyneenä.
Sentään pääni ei kolahtanut mihinkään ainakaan pahemmin. Muistan että silmissäni selveni jonkun ajan päästä. Ja kuulin oven takaa isäni huudon että minun pitäisi kiirehtiä. Ties kuinka kauan hän oli siinä oven ulkopuolella huutanutkaan. Sanoin että tulen ihan pian. Konttasin suihkun alle istumaan ja pesin itseni loppuun ja katsoin vartaloani täyttäviä viiltoja. Kuivasin itseni ja puin päälleni, musta huppari ja mustat housut. Isäni kysyi mitä suihkussa tapahtui, sanoin ettei mitään, että olin vain ajatuksissani. Matolle jäänneitä veritahroja kukaan ei koskaan nähnytkään. Ja loppu jouluajan esitin taas iloista.
En koskaan edes myöntänyt itselleni että olin yrittänyt itsemurhaa sinä aamuna. En olisi koskaan halunnutkaan herätä uudelleen. Niitä tunteita ja yrityksiä olin noihin aikoihin turhankin usein.
Ehkä olen mennyt parempaan kuntoon tuosta ajasta, edes vähän...
Näinä päivinä minulla on vain todella kylmä. Saatanan talvi. Ja oloni on väsynyt. Tuntuu että joka päivä olen vain uupuneempi. Jopa yhden leivän tekeminen tuntuu vaivalloiselta. Tai hiusten harjaus ja meikkaus, tuntuvat päivän mahdottomimmilta mitä ihminen voi ollakkaan.
Ja ainakun yrittää alkaa miettimään jotain että pääsee tästä olosta alkaa stressaamaan. Koulu alkaa stressaamaan ja tulevaisuus alkaa stressaamaan. Olen aina yrittänyt tehdä kaiken sen helpoimman kautta, yritän alittaa aitaa, tai kiertää sen ympäri jos se loppuisi. Mutta sama on tapahtunut useita kertoja, pitäisi valita tulevaisuudestaan, saada arvosanat korkeammiksi. Ja mikä pahinta pitäisi valita ystävän ja poikaystävän väliltä..
Mutta nyt en jaksa välittää istun vain junassa. Matkustan äitini luokse junalla. En jaksaisi nähdä häntä, en jaksaisi nähdä oikeastaan ketään. Enkä tehdä mitään. Olen vain uupunut, joka päivä enemmän. En ole jaksanut joka päivä käydä edes lenkillä, ja häpeän sitä. Mutta vaikkei se sovikkaan tekosyyksi , olen vain liian väsynyt tekemään mitään. Mieleni alkaa pikkuhiljaa tummenemaan vaikken jaksa edes ajatella. Tunnen sen että se alkaa taas. Masennus alkaa puskemaan vahvemmaksi päivä päivältä..
Mutta koitan kirjoittaa taas sunnuntaina. Miten teillä on mennyt, ja mitä mieltä olette talven alusta? Pärjäilkää kaikki :---)
Palattuani taas bloggerin pariin sain uuden iloisen yllätyksen. Jo viisi lukijaa. Kiitos kaikki todella paljon! :3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti