Viikonpäivät ovat taas kuluneet turhankin nopeasti, kerrankin ei tunnu jumittuvansa päiviin. Hetkittäin olin onnellinen ja hetkessä se kaikki oli taas ohi. Rakkaani oli siis käymässä luonani, asuimme luonani viikon täysin kahdestaan joten aikaa tänne ei tuntunut riittävän, saatika uskallusta.
Voisin sanoa viikon menneen hyvin, mutta huonoakin tapahtui. On pelottavaa kuinka vähän enää uskallankaan puhua hänen kanssaan, olemme sentään kihloissa. Ja silti ajatukseni huutavat sille etten halua satuttaa häntä enää yhtään enempää, meinaan alkaa puhumaan ja ei. Sanat lukittuvat kurkkuuni ja hymy palaa kasvoilleni. Kaikki onkin hyvin. Pärjäsin kuitenkin koko viikon vain yhdellä paniikkikohtauksella ja ajoittaisilla mutta päivittäisillä ajatuksieni säröillä.
Tarvitsen juuri hänet viereeni mutta olen liian särkynyt kenellekkään. Tuo lause sopii minulle turhankin hyvin. Joka päivä syömisieni takana tunnen inhottavan tunteen sisälläni sillä huomaan lihonneeni, jokainen kilo valuu sisälleni tulematta enää ulos, ajoittain sanon siitä sanan tai parin, hän ei sano mitään vastaan. Sanoo että olen hyvä sellaisena kun olen seuraavaksi silti puhummekin siitä miten pystyisin pahentamaan syömistäni entisestään! Oloni on hirveä haluan oksentaa, mutta ei jatkan eteenpäin ja syön vielä hiukan jotta hänkin söisi. Jos pystyn itkua pidätellen syömään liikaa itselleni pitää minun pystyä olemaan ilman ruokaakin. Se on helpompaa eikö?
Muutaman kerran puheet ajautuvat viiltelyynkin, katson vaisuna kättäni jota koristavat ihoa hiukan vaaleammat sekä vaaleanpunaiset arvet. Haluaisin hakea kaappini kätköistä vain partakoneen teräni viiltää syvän haavan ja saada kipuni takaisin, katoan ilman arpiani enkä tunne olevani ollenkaan enää itseni, ja se pelottaa minua. Tarvitsen sen kaiken takaisin. Mietin sitä jopa enemmän kuin ruokaa, joka minuutti, tunti, sekuntti. Janoan haavoja vanhojeni päälle, en halua kadota niiden mukana.
Nyt istun vain kotonanii, hänen tuoksunsa leijailee ilmassa ja kaipaan hyviä hetkiämme, sain istua sohvalla hänen sylissään ja hän silittii rauhallisesti päätäni ja luki lasten satuja, oloni oli hetken turvallinen ja pystyin nukahtamaan hänen syleilyynsä. Silti en osaa uskoa että minua rakastettaisiin, kipuni estää onneni kanssasi, estää hyvän suhteen. Mutta hetkiä meillä on.. Hetkiä joina saat äänet päässäni hiljenemään ja oloni turvalliseksi. Miten kestätkään minua, kiitos silti siitä kai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti