Stressi pakkautuu päähän, kokeita, kokeita ja kokeita. Kolme kirjoitus työtä tehtävänä, kaksi äidinkielestä ja yksi uskonnosta. Yhteishaku päivä möllöttää joka päivä vain lähempänä ja tuntuu etten pääse tästä yli. Tällä hetkellä todistuksessa näkyy kaksi vitoista, kutoisia, seiskoja, kaseja ja taitaa siellä pari ysiäkin olla. Keskiarvo näyttää 6.9 pakko saada se seitsemän puolelle! Pääniräjähtää, masennus karkaa käsistä, migreenit ovat tulleet takaisin enkä jaksa edes sängystä nousta. Hyvä että jaksan koulupäivän olla paikalla ja olen aivan uupunut. Voiko tosiaan masennus ja stressi sekä univajeet viedä niin paljon mehujasi?
Kaukana ajatuksissani haaveilen pääkaupunkiseudusta jonne sydämmeni halajaa, mutta keskiarvollani ja numeroillani en tule pääsemään sinne edes unelmissani. En ole edes katsonut itselleni ammattikouluja, en yksinkertaisesti ole jaksanut. Ja minunkun piti panostaa koulunkäyntiin.
Pakkanen kipristää poskiani ja tärisen hiukan kylmästä. Lumi kiiltää tummaa taivasta vasten ja katselen muutamaa yksittäistä tähteä taivaalla. Puhallan turhautumistani filtterin läpi ja salaa kadun joka henkäyksellä. Haen kotini lähellä olevasta kaupasti itselleni energiajuoman, minun on pakko lukea siihen pirun kokeeseen! Jaksan puolituntia ja olen aivan puhki. Hiljaa mielessäni toivon tuon kaiken vain loppuvan, tarvitsen kuukauden tauon elämästä. Tarvitsen aikaa selvittää ajatukseni syvimmätkin ongelmat. Miksi valehtelen, kohteliaisuudetkin vain sattuvat minuun pienen hymyn jälkeen. Miksi pieni mieleni haluaa taas vain kadota synkkyyden kaivoon ja kuolla? Miksi juuri nyt?
Mutta apua..ei sitä en halua. En jaksa kolmatta kertaa enää painua sairaalan epämukaviin peteihin, katsoa kaikki päivät vaaleiita käytäviä ja kestää viittä ruokailua päivässä. Eikä minua varmaan edes otettaisi sinne, sillä heille minähän olen jo täysin hyvässä kunnossa. Kuten muillekkin. Kertokaa rakkaar missä vaiheessa opin valehtelemaan niin hyvin huonosta olostani? Jopa niille rakkaimmilleni..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti