Istun junassa ja katson lähes mustaa taivasta. Olen matkalla lapsuuteni kaverin synttäreille mutten ole enää haluaisinko edes mennä sinne. Vatsani möyryää epämielyttävästi ja sen tyhjyys tuntuu pienenä kipuna. Mietin miten ihmeessä vatsani tuntuu niin tyhjältä, olenhan minä syönnyt tänään lähemmäs kymmenen ranskalaista! Lause kuulostaa hiukan hölmöltä aivoilleni, eihän sen pitäisi oikeasti olla niin paljon, eihän? Kuitenkin tuntuu että melkein viiden tunnin jälkeen kalorit pomppivat mahassani ja pienen kivun on pakko johtua siitä kuinka täydeksi siitä kaikesta ruuasta tulin.
Tiedän itsekkin kuulostavani hiukan epätodenmukaiselta, mutta ajatukset ovat päässäni todempia kuin koskaan. En halua syödä tänään enää mitään, sillä joudun kuitenkin syömään taas liikaa viikonloppuna. Käytän tekosyynä syömisvammailujeni piilottamista ja ahdan sisääni ruokaa aivan yli rajojeni. Aiemmin poikaystäväni sanoma lause "ei se vatsassa näläntunteen tuntuminen kestä kuin viikon, sitten siihen tottuu taas. Jos siis aloitat sen pelleilyn jälleen" häpeän sitä kuinka tunnen nälkää ensimmäistä kertaa ainakin kahteen vuoteen taas! Se ahdistaa minua ja kaikki ajattelevat että voin hyvin. IHAN KAIKKI!
Suutani en osaa aukaista, en rannettani viiltää. Molempia tarvitsisin jälkimmäistä vain enemmän.
Vaivun pieneen epätoivoon ja sitäkin suurempaan ahdistukseen, sentään koeviikko meni jo ohi.
En oikein tiedä mitä enää sanoa, toivottavasti teillä edes tällä kertaa menisi vähän paremmin,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti