Sometimes when I close my eyes I pretend I'm alright But it's never enough

Pian on joulu, odotatteko te sitä perheen ja kaloreiden lämmittävää aikaa? Minä en ainakaan. En ole muutamaan vuoteen pitänyt oikein joulusta. Varsinkaan parinvuoden takaisen tapahtuman jälkeen. Joulu on sen jälkeen lähinnä masentanut minua. Kukapa sitä meinaisikaan tappaa itsensä niin pyhänä juhlana?

  Uutta vuotta odotan ehkä hieman enemmän, mutta sekin samalla pelottaa. Mitä seuraava vuosi tuokaan tullessaan? Se on niin ihmeellistä kuinka yhdestä päivästä tehdäänkään niin ihmeellinen, ja kellon lyödessä kaksitoista vuosi vaihtuu. Ihankuin se oikeasti vaikuttaisi mihinkään? Et voi aloittaa kaikkea vain yhtäkkiä siltikään alusta. Vaikka kuinka haluaisitkaan. Mutta tietenkin aina voi toivoa parempaa seuraavaa vuotta. Ja jos se tosiaan antaa joillekkin ihmisille lisää toivoa, niin mikäs siinä. Ihan hyvä se kai sitten on.

Koulu stressaa aivan älyttömästi, sillä tiedän etteivät numeroni tule olemaan hyvät. En jaksa sitä kuinka joulupöydän keskellä kaikki kyselevät arvosanojani, todistus kiertää pöydässä ja moittivat kommentit toistavat etten yrittänyt tarpeeksi. Aivan kuin en tietäisi sitä jo valmiiksi etten ole tarpeeksi.Numerot stressaavat minua itseänikin tarpeeksi, niinkuin monet muutkin asiat. Ja pieni loma, on todellakin tarpeeseen.

Ruokaa en ole edes kauheammin ajatellut, mutta olen huomannut etten ole hirveämmin syönnyt. Kolme paahtoleipää eiliseltä tuntuvat hirveän suurelta määrältä, mutta kun todella ajattelee eihän se ole niin paljoa, eihän? Tämän päivän ruokailu on mennyt kahvilla, ja muutamalla sipsillä. Mutta jotenkin samaan aikaan kun ahdistunut ajatus myllää päässäni, ja vatsani pitää epämukavia nälän tunteita vaikken koe tuntevani nälkää, en juuri nyt jaksa ajatella asiaa.

Muutamat lähipäiväni ovat lähinnä pyörineet masennuksen syövereissä. En edes oikein osaa jakaa tänne mitä kaikkea olen ajatellut. Mutta olen taistellut todella itseni satuttamisen kanssa vaikka joka minuutti janoan terää kaapissani. En vain mielentilani takia. Vaan miettiessäni että siitä tosiaan taitaa olla lähes kuukausi kun viimeksi tein mitään itselleni. Miettikää...kuukausi.

Se aika tuntuu aivan järkyttävän pitkältä enkä oikein osaa edes uskoa sitä. Pisin aikani ilman taisi olla kaksi kuukautta...korkeintaan kolme. En täysin muista edes. Siksi juuri arpieni hiljaa kadotessa, tunnen jotain minusta puuttuvan.

Myös pitkästä aikaa voin todella todeta olevani masentunut. Tunnen sen pimeyden valtaavan minut sisäisesti että myös ulkoisesti. Vievän minut mukanaan.