En edes halua miettiä kuinka kauan siitä on, kun viimeksi kirjoitin tänne. On siitä reilusti yli kuukausi ja huomaan sen. Kirjoitukset mielessäni tuntuvat hiukan tönköiltä eikä inspiraatiotakaan tällä hetkellä hirveämmin löydy mutta halusin kuitenkin kirjoittaa, halusin viimein tehdä sen.
Tekosyitähän sille miksi en ole kirjoittanut, no niitä löytyy paljon: tabletin netti sopimus umpeutui, ainut tietokone oli olohuoneessa enkä voinnut muiden nähden kirjoittaa, matkustelin paljon...vaikka mitä. Suurin syy sille miksi en ole kirjoittanut löytyy ykainkertaisesti siitä ettei minulla ole ollut aikaa, ja muutamina harvoina hetkinä kun aikaa on ollut en ole vain jaksanut. Joten anteeksi kai.
Muuta oleellista voisi olla että kirjoitusvälineeni vaihtui tabletista puhelimeen uuden puhelimeni ansiosta. Tämä tarkoittaa sitä että osa teksteistä luultavasti tulee olemaan lyhyempiä enkä mitään kuvia varmaan hirveämmin laita. Pahoitteluni siitä.
Joulu ja uusi vuosi No mitäpä niistä sen enempää. Olin rakkaani kanssa mutta molempien juhlien ajan kipeänä. Uudenvuoden suudelmani silti sain <3 Hänen luonaan oikeastaan olin melkein koko loman ajan. Kokonaisuudessaan se kai meni ihan hyvin. En vieläkään saannut pahasta olostani kerrottua mitään, muutaman kerran se meni todella todella lähelle, mutta sitten en vain saannut sanaa suustani. Muutaman kerran itkin häneltä salaa yöllä ja ennen treffejäni sain paniikkikohtauksen useampaankin otteeseen. Kuulin useamman kerran niiden päivien aikana "onko kaikki okei?" Vastaus oli yksinkertainen nyökkäys ja hymy. Muutama sekuntti sen jälkeen kuului hänen suustaan "varmasti?" Sanoin että hän on ihan höpsö annoin poskelle suukon ja sama jatkui päivästä toiseen. Tunsin paikottain henkistä kipua enemmän kuin pitkään aikaan mutta se naurettava teeskentelyni alkoi toimimaan jopa minulle. Pakotin ajatuksen vain päähäni että kaikki on okei, tungin kurkustani alas ruokaa jotta liiankin laiha poikaystäväni söisi myös jotain. Olin aivan kunnossa vaikka samalla menin ruokailun jälkeen vessaan, itkin hetken ja kirosin etten ottanut teriäni mukaan.
En myöskään ole viillellyt todella pitkään aikaan, varmaan kahteen kuukauteen. Se asia saa minut välillä jopa itkemään, haluaisin sitä niin pahasti mutten uskalla enää tehdä sitä sillä muut huomaisivat. Pääni kuitenkin posahtaa pian eikä junaradalle ole pitkä matka.
Huomenna on isompi palaveri hoitajieni ja terapeuttieni sekä isäni kanssa, kahdeltatoista. Yhteishakuihin on 29 päivää ja kouluarvosanoistani en halua edes mainita. Stressaa kuolemaan asti ja mielenterveys heittelee. Unta en ole saannut pitkään aikaan.
Olen myös lihonnut, totesin sen tänään ja sain paniikkikohtauksen cubuksen sovituskopeissa. Miten teillä on mennyt?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti