"I spend my coldest nights alone awake and thinking of the weekend we were in love"

         En oikein tiedä, päätin kirjoittaa tänne uudelleen. Tuli sellainen olo taas kun pääsin käsiksi blogiini, niin en pääse varmaan taas irti helpolla. Koska minä todella pidän kirjoittamisesta. Vielä kun osaisin sen hyvin, kun osaisi kirjoittaa kauniisti. Se todella olisi mukava taito. Pitäisin siitä todella.

Oloni on ihan hirveä. En edes tiedä miten olen saannut tungettua kroppaani niin paljoa kaikkea epäterveellistä. Suklaata, pala juustokakkua, muutama sipsi, kahvia, cola zeroa, ranskalaisia ja pizzaa. HYIHYIHYIII. en ihmettele että minulla on niin paha olo. Onneksi en sentään pysty ahmimaan, koska tekisin sitä varmaan muuten liikaa. Mutta pikkuhiljaa syöminenkin on pahasta. Varsinkin jos syö noin paljoa. Häpeän itseäni tuon takia. HÄPEÄN HÄPEÄN HÄPEÄN!

Kävin oksentamassa illan aikana. Siitä on nyt joku tunti aikaa. Viimeisestä syömisestä on jo useampikin. Oksensin kaksi kertaa. Toinen noin 15 minuuttia ensimmäisen kerran jälkeen. Oli vain pakko oksentaa. Kehoni ei kestänyt sitä kaikkea ruokaa sisälläni. Oli vain liian paha olo.

Ja oikeastaan jollain kierolla tapaa olen hiukan ylpeä siitä että oksensin. Siitä ettei siitä tullut paniikkikohtausta niinkuin yleensä. Ehkä alan tottua siihen? Vaikken oksennakkaan usein. Koska vihaan oksentamista, siitä tulee vain entistä huonompi olo. Teen sitä vain kun on pakko.

Mutta silti se pieni tyttö sisälläni haluaisu oksentaa vielä kerran, koska oloni on niin huono. Se pieni tyttö huutaa päässäni kuinka iso olen, kuinka huono olen, kuinka minun pitää oksentaa, se ei ollut tarpeeksi. Kuinka voisin liikkua yöllä. Niin isäni ei valittaisi. Liikkua taas. Toivon todella että se tyttö hiljenisi vielä joskus. Koska se huutaa muustakin kun kaikesta anoreksiaan liittyvästä. Se kertoo minulle kaikesta totuuden. Ehkä puhun hänestä vielä joku päivä. Pikku minä.

Minulla on ikävä, ja huoli sinusta. Jo yhdessä päivässä. Tuntuu rakas että sinullakin on ollut huonompi päivä. Tai oikeastaan tiedän että sinulla on ollut. Olet etäinen, et soittanut vaikka sinun piti. Mutta rakas, se ei haittaa. Mutta jos tarvitset minua kuuntelen kyllä.

Oloni on heikko, minua väsyttää ja olen jo pidempään haistellut rakkaani paitaa, tiedättekö sen lämpimän tunteen jonka saa haistaessaan jotain turvallista jotain kotoisaa. Se on ihanaa jos jokin. Mutta se pahentaa ikävää. Kaipaan jo nyt takaisin luoksesi, takaisin lämpimään syliisi. Niihin pieniin hetkiin kun kaikki oli hyvin. Sillä vaikka hänenkin kanssaan oli rankempia hetkiä, en lainkaan muistanut millaista on palata arkeen kuinka uuvuttavaa se onkaan. Mutta viikonloppuna pääsen taas syliisi, pääsen luoksesi. Toivon että se menisi paremmin tällä kertaa.

.....

       Hupsis, tämä kirjoitus venyi taas pidemmäksi kun sen pitikään tulla. Osaksi ihan vain kuvien takia. Ehkä minun pitäisi vähentää niitä. Vai?

              Ja ilmoitusmuotoisena asiana viikonloppuna tulen tuskin kirjoittamaan, kun ei tule mahdollisuutta joten anteeksi siitä. Kerron kuitenkin jälkikäteen miten viikonloppuni menikään.

          Ja olen myös huomannut että muutamalla seuraajallanikin on blogi, joten voisin lukaista niitä huomenna kun väsymykseni antaa periksi. Olisi mukavaa tietää teidänkin elämästänne, kerron sitten täällä tai kommentilla mitä pidin (: ja kiitos vielä 3 seuraajastani. Eihän se ole kamalasti mutta arvostan tietä jokaista. Edes jotain kiinnostaa elämäni joten kiitoa ;3

-hyvää yötä-