Anteeksi, en ole kirjoittanut taas hetkeen....vointini ei ole antanut periksi enkä ole vain yksinkertaisesti jaksanut. Toivottavasti ymmärrätte.
.....
Tiedättekö sen tunteen että teitä ahdistaa se että teitä ahdistaa?
En jaksaisi liikkua mihinkään, enkä jaksaisi nähdä poikaystävääni. Yleensä odotan sitä edes jonkinlaisella innolla edes tässä vaiheessa kun olen matkalla sinne..nyt ei mitään. Päinvastoin minua ei edes huvittaisi olla matkalla sinne, oikeastaan minua ahdistaa hiukan mennä sinne...
Ja tiedän ettei sen pitäisi olla niin, ja tosiaan toivon että se olo lähtee, sillä minä todella välitän hänestä.
Hän koittaa kysellä mikä minulla on, en vastaa. Sanon että väsyttää vain että kaikki on okei. Vaikka hän tietää ettei ole, hän näkee sen. Ja kun hän kertoo siitä minulle, sanon ettei se ole mitään, syysmasennusta vain. Ei minulla koskaan ole ollut sellaista. Rakastan syksyä ja pimeyttä. Tiedän ettei tämä ole sitä. En vain ole aivan varma mitä tämä sitten on?
En osaa kuvailla sitä tunnetta joka on sisälläni kokoajan, tälläkin hetkellä. Se on ollut siellä jo pitkään mutta sitä on vaikea selventää. Sillä se on tyhjä olo, joka ei kuitenkaan ole yhtään tyhjä. Joku osa siitä on uupumusta, sen osaan selventää mutta se ei riitä siinä on sitä jotain. Sitä jotain joka saa tunteen ettei jaksaisi nousta enää sängystä, se tunne kun haluaa nukahtaa eikä koskaan herätä. Se on se tunne kun huomaa yhtäkkiä ettei saakkaan happea ja tärisee kuin hullu. Mutta joku, joku siinä on eritavalla kuin ennen. Ja sen haluaisin selvittää.
eli kyllä minulla on mennyt huonosti...ja olen syönnytkin ihan helvetisti. Toivon että löytäisin sen kontrollin taas jostain. Minun on pakko saada se kontrollini takaisin, se tavallinen masennukseni takaisin. Kaipaan niitä. Tämä on liian synkkää, liian tuntematonta, ja minua hiukan pelottaa se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti