Pieni tyttö voisi melkein kuolla huolensa määrästä, mutta kukaan ei vieläkään huomaan kuinka hän painaa aseen päätään vasten ja ampuu viimeisen laukauksen.

Ajattelin etten tänään jaksaisi kirjoittaa, ettei mitään kertomista olisi. Päädyin kuitenkin tänne ja tuntui taas siltä että haluan vain sanoa jotain. On se kummaa.

  Olen huolissani niin monesta ihmisestä. Kumpa vain voisin vetää kaikkien muiden pahan olon itseeni ja heillä olisi kaikki taas hyvin. Olen oppinut taas rakentamaan sen suojamuurin (enkä oikein tiedä onko se hyvä vai huono) eikä kukaan kuitenkaan huolestuisi minusta. En edes minä itse.

  Ensinnäkin puolivuotta on mennyt aivan liian nopeasti, tuntuu että kaikki loppuu pian, sortuu käsiin enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Pitäisi pitää kaverisuhteet hyvinä, parantaa koulu arvosanoja, pitää saada seurustelusuhde edes jotenkin toimimaan, pitää hakea kouluihin, etsiä pian asuntoakin, ostaa vaaka, saada paino tippumaan, koearvosanat korkeiksi, viiltely loppumaan ja lista vain jatkuu. Muuri kasvaa vain kovempana eteeni ja tunnen että pian olen taas alkupisteessä, en saa mitään ulos suustani niille kelle pystyin puhumaan paljonkin. Ja silti olen huolissani kaikista muista.

  Aloitetaan vaikka tuomaksesta, josta olen ennenkin maininnut. Hän on ollut erakoituneena kipeyden ja kotiarestin kanssa ja kun olimme tänään kaupungilla tuli puheeksi kuinka hänen masennuksensa on kasvanut taas, ja itse inhosta on tullut melkein ylitsepääsemättömän paha. Hän selitti kuinka tunsi olonsa läpinäkyväksi ja puhuimme pidemmänkin tovin. Juuri kun asiat olivat hänellä hetken menneet paremmin, alkoi taas alamäki. Haluaisin että hän todella voisi paremmin eikä inhoaisi itseään niin paljon. Hän on ihana ystävä ja en toivoisi kellekkään samanlaista mitä tiedän itsellänikin olevan.

  Muiden kavereiden ongelmat selitän hiukan lyhyemmin, toisella on työahdistusta ja toisella lääkkeet taas eivät tunnu toimivan oikein halutusti, ja eroahdistus on vieläkin silmin nähtävää.

   Sitten on vielä rakkaani, hän ei myönnä mitään kuten en minäkään. Sanoo että kaikki on okei, mutta hänen silmistään näkee ettei niin ole. Hänen tumblr tilistään löytyy ties mitä ja toivoisin todella että hän oppisi joskus puhumaan vielä jollekkin siitä kuinka pahalta hänestä tuntuu. Hänen koulunkäyntinsä on mennyt taas huonommaksi myös. Ei hänellä olisi kuin kaksi kertaa viikossa koulua , muttei hän saa itseään sinnekkään asti menemään, se kertoo jo jotain. Hän on vieläkin niin laiha, ei syö mitään. Ja masennus oikein paistaa hänestä läpi. Mutten pysty tekemään asialle mitään, enkä osaakkaan. Ja se sattuu! Haluaisin niin auttaa muita ihmisiä. Niin paljon, edes noita muutamia tärkeitä ihmisiä..

Sitten täällä on minä, stressaantunut nuori tyttö joka on liian huolissaan kaikista muista muttei saa edes omia asioitaan menemään hyvin. Ja tunnen todella erkaantuvani muusta maailmasta, pystymättä kertomaan pian enää mitään. Oikeastaan kaikki ajattelevat että minulla on parempi jakso menossa, vaikka oikeastaan olen jo pidemmän aikaa ollut aivan kuopan pohjalla. Syvemmällä pimeydessä kuin yli vuoteen. Kaikki riistäytyy käsistä ja toivon että muuri ei murru vain eteeni. En halua kenenkään huolestuvan, vaikka se erkaantuminen sattuukin. Ei kenenkään siltikään tarvitse tietää. Sillä onhan minulla kaikki ihan okei.