kansa vaipuu horrokseen ja minä heidän mukanaan, hieman alemmas vain

Tulee talvi,bussit täyttyvät kerrospukeutujista punaisina poskineen. Kaikki ovat hiljaa, kuin horroksessa. Legginssit housujeni alla hiertävät epämukavana, ja tunnen kun jalkani kaksinkertaistuvat... Ihmiset tuijottavat pientä poikaa, jolla näyttäisi olevan touretten syndrooma. Huokaisen hiljaa, suljen silmäni ja kun avaan ne tuntuu kuin jokainen niistä katsoisi minua. Koska olin niin iso,iso,Iso,ISO! Isäni astelee humalaisena huoneeseeni, ja ojentaa minulle puhelimensa. Siellä vastaa pehmeä vanhemman naisen ääni, tunnistan sen isäni naisystäväksi. Puhumme hetken vähän kaikesta, jatko-opinnoista, hiustenlaitosta ja muusta. Sitten hän sanoo sen. Että on huolissaan painostani, että syönkö tarpeeksi? Vamastihan huolehdin siitä? En kuulemma saisi laihtua enää yhtään tästä! Sanoo hän ääntään korottaen. Hymyilen teennäisesti, vaikka eihän hän sitä näekkään, ja sanon että kaikki on hyvin. Että syön kyllä. Samaan aikaan hävettää se kaikki mitä olen tämän päivän aikana syönnyt, se pienikin määrä tuntuu pahalta ja tiedän, että huomenna syön taas vielä vähemmän. Kokopäivän on oksettanut, ja tuntunut inhottavalta kurkussa. Naurattaa kun kaikki huolestuvat, ennenkuin olen edes alipainoinen. Naurettavaa miten he yrittävätkään minua estää tavoittelemasta täydellisyyttä.

En ole oksentanut vaikka olen syönnyt, että olen nukkunut päiväunet kun olisin sen sijaan voinnut juosta. Tämä kausi alkaa taas, kun mietin ahdistuneena vain painoa. Ja kaiken sen jälkeen kun en tuntenut mitään, on ihana saada kontrolli pikkuhiljaa takaisin. Vajoan mielen synkkyyteen, kaivan kuoppaani vielä vähän alemmas, mutta tällä kertaa pidän siitä, löysin taas sen kotoisan paikan. Sen kun vihaan itseäni niin paljon että nauran sille, itselleni, muille..kaikille.