aika hiipuu hiljalleen ja minä pysyn paikoillani.

Ensinnäkin kiitos kaikki. En todellakaan olisi uskonut että blohgerin avatessani teitä olisi jo seitsemän. Kiitos, kiitos, kiitos! Te todella merkitsette minulle paljon (: En oikein tiedä menikö viikonloppuni hyvin vai huonosti. Syömäpuoleni meni niin että tampereella en enää syönnyt perjantaina mitään. Lauantaina söin hiukan äitini tekemää sienisalaattia, vähän soijarouheeseen tehtyä punajuurilaatikkoa (hyi kamala kun se oli pahaa), vanukkaan ja palan persikka piirakkaa mitä teimme poikaystäväni kanssa. Eli liikaa, liikaa liikaa. Tänään olen syönnyt sienisalaattia pienen nyytin lautasella, puolikkaan kirsikka tomaatin kaksi lusikallista vanukasta ja mozzarella paninia. Oloni on kamala ja minua itkettää eikä se johdu siitä että minulla olisi ikävä rakastani kuten yleensä näinä junamatkoina. Pakoitin itseni syömään koska hän ei olisi syönnyt mitään. Ja joka haarukallisella tunsin kuolevani hieman sisältäpäin. Muuten kai oli ihan okei, minua vain pelotti. Emme olleet nähneet kolmeen viikkoon poikaystäväni kanssa. Odotin että näkisin hänet vihdoin, odotin sitä ihanaa turvallista tunnetta joka hänen lähellään tulee. Sitä kun voi hetkeksi unohtaa kaiken paskan. Mutta ei, tälläkertaa sitä ei tullut. Suutelumme eivät tuntuneet miltään, hänen kosketuksensa eivät tuntuneet miltään, ei hänen sylinsä ja minua ahdisti. Kun vierelläni ei olisikaan ollut ketään niin tärkeää. Hän moitti itseään ja ahdistus kasvoi. Onneksi se meni pois lauantai päivän aikana, hänen kanssaan olikin taas hyvä olla. Se oli aluksi vain puolituntia hyvää ja pikkuhiljaa se kasvoi ja kasvoi, olin onnellinen taas melkein. Ja sitten...hän olikin taas poissa. "Minusta tuntuu että meillä alkaa mennä paremmin pikkuhiljaa, meillä on kivempaa yhdessä ja et tunnu enää angstaavankaan kuten ennen" Hymyilen ja annan hänelle suukon. Sanon rakastavani häntä. Tunnen pienen piston sisälläni ja hymyilen taas. Tiedän että minulla on mennyt taas huonommin kuin pitkään aikaan, mutten ole näyttänyt sitä kuin ennen, en ole kertonut siitä. Ja se on auttanut suhdettamme eteenpäin? Kun suurien ahdistuksien kohdalla olen vain pakottanut sen pois, sanonut että kaikki on hyvin ja itkenyt piilossa. Tiedän ettei se ole hyvästä, mutta tunnen sen kun erkanumme...ei minä vain erkanen. Koko maailmasta ja vaivun sumun keskelle. En osaa enää luottaa, en olla. Ja päässäni pyörii vain kaikki paha enkä välitä mitä muut siitä ajattelevat. Vaivun vain sen kaiken keskelle, ja olen hiljaa. Hymy näkyy ulospäin mutta silmät ovat suomeat kuten se maailma mitä niillä näen. Anteeksi ettei nyt taaskaan tule kuvia, netti lagaa niin pahasti taas junassa ettei anna edes kuvia ladata bloggerissa. Ja bloggeri näytti sysäyttävän kaiken yhdeksi läjäksi anteeksi todella paljon. Myös kuvat ovat minulla nykyisin menneet huonosti, onko teillä muillakin ongelmia tämän kanssa vai olenko se vain minä? Että johtuisiko se kenties siitä että kirjpitan tabletilla? Anteeksi tyhmyyteni.